Kiimaiset ruumiit ovat kuuliaisimpia – tekotaiteellinen kokeilu II

Minä en halua rakkautta. Haluan irtautua itsestäni. Mutta siitä päätellen mitä olen tähän asti nähnyt joskus kyse on vain siitä ettei halua valokeilan siirtyvän toiseen, mieli on vangittu kipsilastaan, matkustaminen muuttuu työlääksi sarjaksi siirtoja huoneesta toiseen, paareilta paareille, kunnes lopulta tuska väsyy omaan ylenpalttisuuteensa ja asettuu kumeaksi, tykyttäväksi kohinaksi, istuu välillä tulisilla hiilillä, kone alkaa skannata, etsii tiedot, tarjoaa turvapaikkaa ja apua. Muutokset ovat luettavissa, tapahtuvat nopeasti, kukaan ei oikeastaan tiedä milloin, tai miten, muistan miten me, nuoriso, vietimme perjantai-iltaa; iloisia nauravia ihmisiä, tyttöjä ja poikia yhdessä, vaaleatukkaisia, ja siellä täällä näki perheitä lastenvaunujen kanssa rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä. Varsinaiset loistivat poissaolollaan, vain yksi kaveri notkui puiden varjossa, kello oli vasta kolme iltapäivällä, jolloin aamu-unisimmat eivät ole vielä päässeet sängyistään ylös. Siinä suihkulähteen kupeessa, siinä missä on tunnin ilmaisia paikkoja, oli kahta autoa lukuunottamatta pelkästään Bulgarian rekkareissa olevia autoja. Vajaat kymmenkunta kerjäläisnuorukaista viiletteli mistä lie hankituilla maastopyörillään holtittomasti sekä ajoradalla että puistossa. Maijaan vietiin arviolta 15- vuotias nuorukainen, jonka poliisi lupasi tuoda takaisin 5 minuutissa. Hänellä oli havaintohetkellä päällään valkoiset trikoohousut ja valkoinen paita. Seuraavan mutkan takana suomalaiset olivat vallanneet puiston penkin, ja istuivat myös jalkakäytävällä tukkien sen osittain. Ja kaljapullot olivat näyttävästi esillä ja sakki oli niitä vakiokäyttäjän näköisiä. Ei heistäkään haittaa ollut, samalla tavalla jouduin puikkelehtimaan, mutta melko avoin mäyräkoirien koulutus uumoili jotain. Huomenna on Relatorstai – pistetään mansikoita poskeen ja nautitaan auringosta. On ilmapalloja, pillejä, serpentiiniä, koristepyykkipoikia, lippuja, lippusiimoja, sydänkoristeita ja puhallettava lammas. Simaa nautitaan koko perheen juhlajuomana. Ruumiit putoavat paareilta kesken ilosurukostojuhlan, kapuavat muutaman kerran takaisin paareille mutta lopulta suuttuvat ja lähtevät kesken kaiken kotiin. Apinamieli sulautuu ylempään Míeleen, joka on tyyni, kirkas ja levollinen. Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt heitä. Minä, isä, nörtti, wannabe-hakkeri, mukamatemaatikko, sinisilmäinen idealisti, jonkin sortin aktivisti. Mielet assimiloituvat yhdeksi metatajunnaksi, esoteerinen selitys on hamsa: todistajuus vallitsee hengen tilassa. Erityisesti Kaisaniemen puistossa on pelottavia pensaikkoja. Elämäntapa joka huomaa toisen tuo toivoa omaankin olemiseen. Mieleen tulvii kuvia vesipisaroiden jäisistä öistä, liian usein näkee henkilön itsessään, sulkee syliinsä, unohtaa. Ikkunoista paistaa jäisiä ja autoritaarisia asenteita, sohjoisia lumpalloja, emme itse osaa nähdä ja riisua elämäämme. Kyllähän sinä puhua osaat, mutta sanojasi ei usko kukaan muu kuin sinä itse. Sinun ei tarvitse saattaa minua tämän pitemmälle. Tiedän liian hyvin miten helposti ihmisen mieli häivyttää pois luomansa kuvat, niiden sähköiset siivet. Tietenkin punaiset. Ne näkyvät viidentoista kilometrin päähän. Voitko kuvitella ne? Voitko kuvitella koko tuon punanaamaisen, lerppaleukaisen ihmislauman pyörivän maailmanpyörässä? Asemalla ei tajua nousta pois kun saavutaan kaupunkiin jonka hautausmaan varauskirjoihin on merkitty omat kolme neliömetriäsi. Hautajaisten jälkeen tulee postissa avaamattomassa laatikossa nippu myymättömiä runokirjoja, pikkuolioita, niin pieniä ettei niitä edes näe. Olen elänyt koko tähän astisen elämäni ihmisluontoon käärittynä, narsismini alistamana. Täydellisen liedostamattomana ruumiini salaisimmista, syvimmistä, selittämättömimmistä lähteistä kumpuavasta sähköisestä intohimon pimeyden mysteeristä, joka on rojahtanut suulleen vuoteen poikki. Ihan totta, etkö jo voisi olla hiljaa? Sankarillinenkaan kuolema ei kykene muuttamaan runoilijaa yleväksi. Ruumis on jo sullottu matkalaukkuun. Kiimaiset ruumiit ovat kuuliaisimpia; tunteet, erityisesti viha, saa subjektit kirjautumaan diskursseihin, joita ei ehkä muuten hyväksyttäisi. Raiskatun lapsen ruumista kiimaisempaa ei ole, se saa subjektit vihaamaan diskursseja, merkityskehyksiä, mikään ei yhdistä kansaa niin kuin viha ja epäluulo. Kerroinko jo, että kesäisin Kaisaniemen puistossa on pelottavia pensaikkoja? Talvisin puiston vanhojen, paljaiden puiden lomassa on hyvä kävellä, koiranpaskat eivät näy ja koulun viereisessä mäessä saa pitkät liu’ut. Kesäisin syvällä kellareissa vuodenaikojen vaihtelutkaan eivät häiritse elämänrytmiämme, mutta suljetussa tilassa vihamielinen elementti ympäröi meitä. Pinnalle pyrkivä jätekaasu syttyy joutuessaan kosketuksiin sanomalehtipaperin kanssa, kyyneleet virtaavat pitkin poskia valuen kasvoille. Iason saapuu paikalle liian myöhään, seuraa miehen ja naisen välinen loppuselvitys. Se mikä sopii minulle, ei sovi teille, valossa piilee aukko, hämärässä juoksen keskikaupungin kaduilla ja puistoissa, paikallaolijat eivät ruvenneet huutelemaan, tuijottivat vain. En ole koskaan ollut erityisen salaileva tai yksityinen ihminen, olen puhunut omista asioistani joidenkin mielestä turhankin kovaan ääneen, enkä ole jaksanut ajatella, että säädyllisyyden tai sopivuuden tai normaaliuden nimissä pitäisi rajoittaa sitä, mistä puhuu. Dissosiaatiohäiriö saa minut tuntemaan oloni epätodelliseksi ja elän ikäänkuin ruumiini ulkopuolella. Sitä on vaikea selittää. Kun palelee, nälättää, sänky tarjoaa lämpimän, puhtaan ja samalla kylmän paikan käpertyä itseensä, kaikki joet ja purot täällä juoksevat samaan suuntaan, kuvissa mielisairaat käpertyvät itseensä, tai tuijottavat harmain silmin kameraan, harmaa iho, tummat silmänaluset, solisluut loistavat, sormet ovat ohuet ja kylmät kuin kuolleella, kynnet ketjupolttamisesta ruskeat, niiden ei tarvitse tappaa, metsästää tai paeta, niiden pelko kasvaa kasvamistaan, ne kuolevat, niiden ruumiit kouristelee, potkivat kuolemaa enteilevillä nykivillä liikkeillä pois peittoja päältään. Kahviaika. Sänkyyn ei saa jäädä. Ei saa miettiä itseään, ei puolisoaan, ei jälkeläisiään. Tarkkailen sitä kaikkea toiselta puolen, sivusta, omasta elämästäni jota lasi ja verkot eivät ympäröi, elämästä joka ei ole aidattua. Lasten näkeminen pistää sydämeen todella kovaa, tulee sellainen olo, että itsemäärittelyni on sivuutettu, minut asetetaan jälleen uuteen lokeroon, jonka seinät muodostuvat aivan yhtä absurdeista oletuksista kuin ne, joihin eläessäni löin päätäni, ei tässä enää ole mitään hohdokasta. Kyborgin ja Ihmisen ruumiit saattavat reagoida johonkin asiaan samalla tavalla, onhan kummallakin tunteet, yksilö oppii koko ajan, sopeutuu jäsenryhmäänsä tai kulttuuriinsa koko elämänsä ajan, elämää höystävät rituaali ja seremonia, odotus ja tuska, valmistautuminen ja suoritus, se on yhdellä kertaa ominaisuus ja tunne joka voittaa katkeruuden, oikeutetun vihan, kiivastuksen ja koston ja rangaistuksen himoitsemisen. Näen seinän vierellä krookuksia, jotain pieniä versoja, rikkakasvien juuret kuin verisuonia, fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen puolen lisäksi olemme myös henkisiä olentoja, aina ainutlaatuisia ja ainutkertaisia, meillä on kyky suuntautua itsestä ulospäin. Ihmisten paritellessa pahkuroiden peittämät ruumiit myörivät toistensa päällä, sairaat urokset siittävät sairaita lapsia, sairaat naaraat synnyttävät sairaita lapsia, ei muutaman lisäpään pitäisi tuntua yhtään missään. Hanhien kaakattaessa minä tulen. Suunnaton kimmeltävä kuu valaisee rantakaistaleen ja kadun, olen ollut täällä kaupungin palaessa ja kranaattien räjähdellessä, sota on rauhallinen poukama, sodasta syntyy vielä sairaampia lapsia, lapsia jotka tietävät olevansa sairaita, eivät kuvittele valmista maailmaa. Turha riisua vielä, emme ole saapuneet aikaan jolloin saat ensimmäisen ihmiskosketuksesi. En halua puhua tänään, haluan vain tuudittaa itseäni. Pitäisi ostaa hajutonta tärpättiä ja pellavaöljyä, ensi viikolla aion lisätä päiviä. Olen onnellinen tässä ja nyt, rakastan, haluan rakentaa elämäni tämän kodin ympärille, näiden ihmisten keskelle tietämättä kestänkö sitä.

Missä luuraa runouden ja proosan raja?

Sanon tämän tietoisena siitä, ettei raja kulje runouden ja romaanikirjallisuuden välissä.
Karri Kokko Lyhyttavaraliikkeessä

Minulla ei ole harmainta aavistusta siitä missä kulkee runouden ja proosan raja, onko sitä? Miten erotellaan toisistaan runous, proosarunous ja proosa?

(Toki tiedän ettei Karrin postauksessa ole kyse tuosta kirjallisuudenlajien välisestä kuvitellusta rajasta, tulipa vain Karrin postauksesta mieleeni tämä kysymys)

Esim. onko allaoleva (huonoa) runoutta vaiko (huonoa) proosaa?

Valveen kynnys

Valveen kynnys primitiivinen, silmiinpistävän mitätön. Tupakkani tippuu lattialle, tuijoitan sitä lumoutuneena. Kumarrun nähdäkseni väitteittesi kauneuden. Nahka-argumentti valistuksen lämmin lähetyssaarnaja-asento. Tajuan nojaavani poskellani lattiaan. Homo Erectukset tekevät Vaahteranmäen Eemelit. Possuressu. Makuuhuoneessa näkee pilvet.

Ajamme tiedostamattomilla riiteillämme toisemme shamanistiseen raivoon, lankeamme loveen. Hiki kastelee paitani ja hiukset peittävät visioni, on vain sulautunut massa. Pulleat nuket repii peukalonkynnellään paljaat pikku sormet. Jumalkone. Riipii äänet pois. Kohottelee muovisia kulmiaan. Olemme aina olleet ja tulisimme aina olemaan.

Kieleni napsahtaa kitalakeen. Lyö pahoinvoinnin hyökyaalto ylitseni. Hapettuu ajan kuluessa. Suunnistan vessaan posliinialttarin ääreen. Oksennellessani huomaan jonkun makaavan vartaloa. Vaatteet esittelevät seutujaan. Vaatii suhtautumistavan. Sitten olin hetki.

Aamulla tunnen itseni äärettömän tervehenkiseksi mutta harva sokea imitoi näkevää. Nappisilmiin pakahtuu. Tuulenvire humahtaa lävitse. Antaa tulla sadetta. Sielu pomppaa kasvojensa harteille. Sydän. Melonirintainen moraali neopostkristitty usko.