Kiimaiset ruumiit ovat kuuliaisimpia – tekotaiteellinen kokeilu II

Minä en halua rakkautta. Haluan irtautua itsestäni. Mutta siitä päätellen mitä olen tähän asti nähnyt joskus kyse on vain siitä ettei halua valokeilan siirtyvän toiseen, mieli on vangittu kipsilastaan, matkustaminen muuttuu työlääksi sarjaksi siirtoja huoneesta toiseen, paareilta paareille, kunnes lopulta tuska väsyy omaan ylenpalttisuuteensa ja asettuu kumeaksi, tykyttäväksi kohinaksi, istuu välillä tulisilla hiilillä, kone alkaa skannata, etsii tiedot, tarjoaa turvapaikkaa ja apua. Muutokset ovat luettavissa, tapahtuvat nopeasti, kukaan ei oikeastaan tiedä milloin, tai miten, muistan miten me, nuoriso, vietimme perjantai-iltaa; iloisia nauravia ihmisiä, tyttöjä ja poikia yhdessä, vaaleatukkaisia, ja siellä täällä näki perheitä lastenvaunujen kanssa rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä. Varsinaiset loistivat poissaolollaan, vain yksi kaveri notkui puiden varjossa, kello oli vasta kolme iltapäivällä, jolloin aamu-unisimmat eivät ole vielä päässeet sängyistään ylös. Siinä suihkulähteen kupeessa, siinä missä on tunnin ilmaisia paikkoja, oli kahta autoa lukuunottamatta pelkästään Bulgarian rekkareissa olevia autoja. Vajaat kymmenkunta kerjäläisnuorukaista viiletteli mistä lie hankituilla maastopyörillään holtittomasti sekä ajoradalla että puistossa. Maijaan vietiin arviolta 15- vuotias nuorukainen, jonka poliisi lupasi tuoda takaisin 5 minuutissa. Hänellä oli havaintohetkellä päällään valkoiset trikoohousut ja valkoinen paita. Seuraavan mutkan takana suomalaiset olivat vallanneet puiston penkin, ja istuivat myös jalkakäytävällä tukkien sen osittain. Ja kaljapullot olivat näyttävästi esillä ja sakki oli niitä vakiokäyttäjän näköisiä. Ei heistäkään haittaa ollut, samalla tavalla jouduin puikkelehtimaan, mutta melko avoin mäyräkoirien koulutus uumoili jotain. Huomenna on Relatorstai – pistetään mansikoita poskeen ja nautitaan auringosta. On ilmapalloja, pillejä, serpentiiniä, koristepyykkipoikia, lippuja, lippusiimoja, sydänkoristeita ja puhallettava lammas. Simaa nautitaan koko perheen juhlajuomana. Ruumiit putoavat paareilta kesken ilosurukostojuhlan, kapuavat muutaman kerran takaisin paareille mutta lopulta suuttuvat ja lähtevät kesken kaiken kotiin. Apinamieli sulautuu ylempään Míeleen, joka on tyyni, kirkas ja levollinen. Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt heitä. Minä, isä, nörtti, wannabe-hakkeri, mukamatemaatikko, sinisilmäinen idealisti, jonkin sortin aktivisti. Mielet assimiloituvat yhdeksi metatajunnaksi, esoteerinen selitys on hamsa: todistajuus vallitsee hengen tilassa. Erityisesti Kaisaniemen puistossa on pelottavia pensaikkoja. Elämäntapa joka huomaa toisen tuo toivoa omaankin olemiseen. Mieleen tulvii kuvia vesipisaroiden jäisistä öistä, liian usein näkee henkilön itsessään, sulkee syliinsä, unohtaa. Ikkunoista paistaa jäisiä ja autoritaarisia asenteita, sohjoisia lumpalloja, emme itse osaa nähdä ja riisua elämäämme. Kyllähän sinä puhua osaat, mutta sanojasi ei usko kukaan muu kuin sinä itse. Sinun ei tarvitse saattaa minua tämän pitemmälle. Tiedän liian hyvin miten helposti ihmisen mieli häivyttää pois luomansa kuvat, niiden sähköiset siivet. Tietenkin punaiset. Ne näkyvät viidentoista kilometrin päähän. Voitko kuvitella ne? Voitko kuvitella koko tuon punanaamaisen, lerppaleukaisen ihmislauman pyörivän maailmanpyörässä? Asemalla ei tajua nousta pois kun saavutaan kaupunkiin jonka hautausmaan varauskirjoihin on merkitty omat kolme neliömetriäsi. Hautajaisten jälkeen tulee postissa avaamattomassa laatikossa nippu myymättömiä runokirjoja, pikkuolioita, niin pieniä ettei niitä edes näe. Olen elänyt koko tähän astisen elämäni ihmisluontoon käärittynä, narsismini alistamana. Täydellisen liedostamattomana ruumiini salaisimmista, syvimmistä, selittämättömimmistä lähteistä kumpuavasta sähköisestä intohimon pimeyden mysteeristä, joka on rojahtanut suulleen vuoteen poikki. Ihan totta, etkö jo voisi olla hiljaa? Sankarillinenkaan kuolema ei kykene muuttamaan runoilijaa yleväksi. Ruumis on jo sullottu matkalaukkuun. Kiimaiset ruumiit ovat kuuliaisimpia; tunteet, erityisesti viha, saa subjektit kirjautumaan diskursseihin, joita ei ehkä muuten hyväksyttäisi. Raiskatun lapsen ruumista kiimaisempaa ei ole, se saa subjektit vihaamaan diskursseja, merkityskehyksiä, mikään ei yhdistä kansaa niin kuin viha ja epäluulo. Kerroinko jo, että kesäisin Kaisaniemen puistossa on pelottavia pensaikkoja? Talvisin puiston vanhojen, paljaiden puiden lomassa on hyvä kävellä, koiranpaskat eivät näy ja koulun viereisessä mäessä saa pitkät liu’ut. Kesäisin syvällä kellareissa vuodenaikojen vaihtelutkaan eivät häiritse elämänrytmiämme, mutta suljetussa tilassa vihamielinen elementti ympäröi meitä. Pinnalle pyrkivä jätekaasu syttyy joutuessaan kosketuksiin sanomalehtipaperin kanssa, kyyneleet virtaavat pitkin poskia valuen kasvoille. Iason saapuu paikalle liian myöhään, seuraa miehen ja naisen välinen loppuselvitys. Se mikä sopii minulle, ei sovi teille, valossa piilee aukko, hämärässä juoksen keskikaupungin kaduilla ja puistoissa, paikallaolijat eivät ruvenneet huutelemaan, tuijottivat vain. En ole koskaan ollut erityisen salaileva tai yksityinen ihminen, olen puhunut omista asioistani joidenkin mielestä turhankin kovaan ääneen, enkä ole jaksanut ajatella, että säädyllisyyden tai sopivuuden tai normaaliuden nimissä pitäisi rajoittaa sitä, mistä puhuu. Dissosiaatiohäiriö saa minut tuntemaan oloni epätodelliseksi ja elän ikäänkuin ruumiini ulkopuolella. Sitä on vaikea selittää. Kun palelee, nälättää, sänky tarjoaa lämpimän, puhtaan ja samalla kylmän paikan käpertyä itseensä, kaikki joet ja purot täällä juoksevat samaan suuntaan, kuvissa mielisairaat käpertyvät itseensä, tai tuijottavat harmain silmin kameraan, harmaa iho, tummat silmänaluset, solisluut loistavat, sormet ovat ohuet ja kylmät kuin kuolleella, kynnet ketjupolttamisesta ruskeat, niiden ei tarvitse tappaa, metsästää tai paeta, niiden pelko kasvaa kasvamistaan, ne kuolevat, niiden ruumiit kouristelee, potkivat kuolemaa enteilevillä nykivillä liikkeillä pois peittoja päältään. Kahviaika. Sänkyyn ei saa jäädä. Ei saa miettiä itseään, ei puolisoaan, ei jälkeläisiään. Tarkkailen sitä kaikkea toiselta puolen, sivusta, omasta elämästäni jota lasi ja verkot eivät ympäröi, elämästä joka ei ole aidattua. Lasten näkeminen pistää sydämeen todella kovaa, tulee sellainen olo, että itsemäärittelyni on sivuutettu, minut asetetaan jälleen uuteen lokeroon, jonka seinät muodostuvat aivan yhtä absurdeista oletuksista kuin ne, joihin eläessäni löin päätäni, ei tässä enää ole mitään hohdokasta. Kyborgin ja Ihmisen ruumiit saattavat reagoida johonkin asiaan samalla tavalla, onhan kummallakin tunteet, yksilö oppii koko ajan, sopeutuu jäsenryhmäänsä tai kulttuuriinsa koko elämänsä ajan, elämää höystävät rituaali ja seremonia, odotus ja tuska, valmistautuminen ja suoritus, se on yhdellä kertaa ominaisuus ja tunne joka voittaa katkeruuden, oikeutetun vihan, kiivastuksen ja koston ja rangaistuksen himoitsemisen. Näen seinän vierellä krookuksia, jotain pieniä versoja, rikkakasvien juuret kuin verisuonia, fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen puolen lisäksi olemme myös henkisiä olentoja, aina ainutlaatuisia ja ainutkertaisia, meillä on kyky suuntautua itsestä ulospäin. Ihmisten paritellessa pahkuroiden peittämät ruumiit myörivät toistensa päällä, sairaat urokset siittävät sairaita lapsia, sairaat naaraat synnyttävät sairaita lapsia, ei muutaman lisäpään pitäisi tuntua yhtään missään. Hanhien kaakattaessa minä tulen. Suunnaton kimmeltävä kuu valaisee rantakaistaleen ja kadun, olen ollut täällä kaupungin palaessa ja kranaattien räjähdellessä, sota on rauhallinen poukama, sodasta syntyy vielä sairaampia lapsia, lapsia jotka tietävät olevansa sairaita, eivät kuvittele valmista maailmaa. Turha riisua vielä, emme ole saapuneet aikaan jolloin saat ensimmäisen ihmiskosketuksesi. En halua puhua tänään, haluan vain tuudittaa itseäni. Pitäisi ostaa hajutonta tärpättiä ja pellavaöljyä, ensi viikolla aion lisätä päiviä. Olen onnellinen tässä ja nyt, rakastan, haluan rakentaa elämäni tämän kodin ympärille, näiden ihmisten keskelle tietämättä kestänkö sitä.

Mainokset

3 thoughts on “Kiimaiset ruumiit ovat kuuliaisimpia – tekotaiteellinen kokeilu II

  1. En uskalla sanoa mitään, se rikkoisi auran joka kämmenelläni on. Käännän katseeni pois asioista, joita eteeni heitetään. Kannan jotain haurasta, se katoaa jos katson. En ole koskaan käynyt Kaisaniemen puistossa, valokuvissa se näyttää kauniilta, en löydä pensaikkoja, vain puiden pitkät varjot, mutta olen istunut Mannerheimin puistossa tuijottamassa Vapaudenpatsaan vuodenaikoja. Niiden vaihtuessa patsas muuttaa asentoaan. Joskus halusin kaataa sen, toisinaan vain katkaista sen käden tai varastaa lipun. Kauppakeskuksessa tahdoin repiä irti naulakon, joka tuijotti minua vessan seinästä, koetin kovasti olla katsomatta sitä, tahdoin ripustaa huivini siihen merkiksi käynnistäni. Pöntön reunan vuoraaminen vessapaperilla vei lopulta kaiken huomioni. Sänkyyn pitäisi jäädä pimeinä päivinä. Silloin on vaarallista mennä, kun ei ole itsessään ja kaikkialla leijailee vääriä värejä, tuoksuja (kauppakeskuksessa, hangessa, peltileivässä, ilmapalloissa). Illalla voi ehkä todeta hengittävänsä, laskea tunteja siihen kun uusi päivä alkaa, miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu, kuinka kovaa kuolin tänään. Aamulla aurinko tunkee sänkyyn, todistaa jotain josta käyttäisin mielelläni sanaa ihme, mutta en voi. ”Todistajuus vallitsee hengen tilassa” jäi kellumaan minuun. Jos kääntää katseensa pois ja päättää olla katsomatta, voi sanoa: En tuntenut mitään. Se ei koskettanut minua. Menen nyt. Sitäkö tarkoitat pelottavalla pensaikolla? Odotan kukkia kaktukseen, jonka heitin syksyllä roska-astiaan koska sen piikkeihin oli seivästynyt kärpäsiä. Miten niin meillä on kyky suuntautua itsestä ulospäin kun sisäänkin on hankala käydä, erityisesti jäädä. Kun yksi meluisa huone saa ääriviivat ja olen täyttänyt sen huonekaluilla, tauluilla ja kirjoilla, avautuu ovi uuteen huoneeseen joka on taas täytettävä. Huoneet elävät. Kun niihin palaa, ne ovat jälleen vieraita. Ne täytyy tyhjentää, toisinaan hävittää. Kun huone on hukkunut, vajonnut kivuttomasti pohjaan, sen paikalla tanssii punapukuinen mies, joka osaa kirkua minua kovempaa. Vain paritellessa huoneet ovat hiljaa. Kyllä minä voin kuvitella ne.

  2. En tämä minä ole. Hirvet tarvitsevat suolaa samalla tavalla kuin hevoset. Kevään etenemisellä on ollut oma vaikutuksensa, osaan istua paikoillani ja antaa ajatusten virrata lävitseni, osaan iskeä kiinni niiden niskakarvoihin. En turhaan vilkuile ovea, sen takana on vain välitasanne, joka portaikossa on sellainen. Olen janoissani, lähestyn hitaasti virtaa ja juon, happamansuolaiselta maistuva ja virtsalta haiseva vesi virtaa yli kasvojeni, minä en katsoisi niitä koskaan, sillä pelkään että valuttaisin niihin nykyisiä vaikutelmiani. Kesäpäivisin vaeltelen puistossa paljain jaloin, iltaisin menen kotiin, sillä silloin puistojen kaduilla virtaa pensaikkoja ja pelkään että joku päivä ne nousevat sieltä ja hyökkäävät kimppuuni. Tarve päästä lämpimään ulos arktisesta arvotodellisuudesta. Asuntoihin ei enää asenneta kylpyammeita. Ihminen on aina ihminen, Lutherin sanoin; hullu ja valheellinen. Kun ihminen tappaa miehiä ja naisia, ja kun sama ihminen vielä raiskaa ja ryöstää muilta kaiken omaisuuden, unohtaa ihmisyyden – kuvat joita itse elämä meille tarjoaa antavat monia vaihtelevia aistimuksia – niin vaaditaan sokeaa uskoa ilman vähäisintäkään älyä jotta uskoisi ihmiseen. Minä uskon. Mutta pelkään että meistä on tulossa surkastunut elin joka siittää koneita joita rakastan. Olen teipannut tauluja makuuhuoneen ikkunaan, minä herää ja kärpäset kuolevat pimeään, lapset ovat aikuisia, penis näyttää kuolleelta kalalta, ja siinä peilin edessä tulee kuoleman pelko, lapsuudenystävistä vain neljä on hengissä, mutta silti mieli tekee paluuta vanhoihin tapoihin vaikka tiedän olevani ääliö jollen pelaa mukana, lajittele roskia numeroiden, joita ei enää näe, mukaan. Kun nuori mies suuntautuu näkyviin kohteisiin, häntä nimitetään aistilliseksi, hänellä on ystäviä, fuckbuddysuhteita, ulosteet liukuvat peräsuolesta ulos, tyhjät huoneet ovat täynnä ja hänellä on sielu terveessä halussa. Teoria kahdesta affektista, ilosta ja surusta, ajatus jonka mukaan tunteet ovat ajattelun kehollinen refleksi, muuttuu vanhetessa yhä tärkeämmäksi koska kehollisuus ei enää juuri muuta olekaan kuin pelkkä refleksi, hikka, jäsenten lakkaamaton nytke jota yrittää säikyttää pois.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s